Ihmiset

Kasviharrastus ilahduttaa Kaarina Heiskasta: ”Ketonoidanlukkoa ja pussikämmekkää kasvoi lehmihaassa lehdokkien lähellä”

Sotkamolainen Kaarina Heiskanen kirjoittaa, millaista on bongata uusia ja tuttuja kasveja luonnosta. Hänen mielestään valokuvaaminen on nykyään helpompi ja parempi vaihtoehto kasvien "keräämiselle".

Keräsin 1974 kesälomallani kasveja. Prässäsin ne kirjojen välissä. Isot kirjat olivat painona päällä. Teippasin kuivuneet kasvit pieneen kierrevihkooni, vaikka tuolloin eikä koko kouluaikanani minulle annettu tehtäväksi kerätä kasveja.

En muista, miksi innostuin keräämään kasveja. Ehkäpä siksi, kun minulla ei ollut vielä kameraa, josta haaveilin pitkään. Tai kun näin setieni komeat kasviot luhdin vintillä.

Kesällä 1975 posti-Sulo toi vaimonsa Pirkon lahjoittaman ylimääräisen lasten kouluajoilta jääneen Värikuvakasvio -kirjan harrastukseni tueksi. Keräsin ja kuivasin kasveja myöhemminkin.

Kasvikirjoja olen ostanut aikojen saatossa lisää. Niidenkin väliin olen kerännyt pieniä kasveja muistoksi. Kameran ostettuani olen vuosikymmeniä myös kuvannut kasveja.

Luonto on kiinnostanut minua aina ja kasvit olivat ja ovat yhä mielenkiintoni kohde. Haluan tietää kasveista paljon muutakin kuin pelkän nimen. Kasviharrastuksessa riittää uuden oppimista koko elämän ajaksi.

Kasvit ovat kauniita, jotkut tuoksuvat hyvälle ja toiset taas epämiellyttävälle. Joidenkin kasvien kanssa kannattaa olla varovainen, ettei saa haavoja tai muuta vammaa käsiinsä.

Kasveja voi hyödyntää monella tapaa. Monia luonnonkasveja voi käyttää ravinnoksi, mausteena ja teehen. Suin päin ei pidä mennä maistelemaan tuntemattomia kasveja.

Lääkkeenä aikoinaan käytetyt kasvit ovat yleensä myrkyllisiä. Niiden annostusta ei tiedetä, joten summassa lääkitseminen voi viedä huonompaan kuntoon, jopa myrkyttää ja pahimmillaan tappaa. Parempi vaihtoehto on mennä lääkäriin. Myrkyllisiä kasveja on paljon, joten on tunnettava kasvit, joita käyttää.

Kukkiahan ihaillaan eniten. Ehkäpä ei tule ensiksi mieleen, että kukat ovat kasvien sukupuolielimet, joissa kehittyy siemeniä lisääntymistä varten.

Toki on kasvilajeja, jotka voivat lisääntyä eri tavoin, vaikkapa kasvullisesti maavarren avulla.

Mennessämme viimeksi mökille, poikkesimme syntymäkotini pihalla. Kipaisin vanhan puolen vintille katsomaan, löydänkö kasvivihkoni. Olihan se yhä tallessa vielä yli 30 vuoden jälkeen kaapissa, minne se aikoinaan jäi. Otin sen mukaani parempaa tarkastelua varten.

Sain ummehtuneesta hajusta kovat nuhteet autoon palattuani!

Olin kerännyt, kuivannut ja teipannut noin 60 eri kasvilajia nimeten ne lähes kaikki. Mielestäni ihan hyvä saavutus 10–11-vuotiaalle omatoimiselle kasviharrastajalle ilman ohjausta ja tunnistusapua. Osa kasveista on ajan myötä rikkoutunut, murentunut ja värikin on muuttunut, josta olen ensimmäisen sivun reunaan kirjoittaen alkuun maininnut.

Ensimmäiselle sivulle olin liimannut omenapuun lehden ja kukan, jonka sain mummun ja ukin omenapuusta parin kilometrin päästä Isosta Saukosta. Omenapuut olivat harvinaisia siihen aikaan kylällämme. Ne olivat suorastaan nähtävyys.

Seuraavaksi olin teipannut tammen lehden. Isä toi sen pyynnöstäni käydessään kylässä naapurissamme Heitossa, sillä siellä oli ja on varmaan vieläkin niin tammi- kuin omenapuitakin.

Seuraavilla sivuilla on tavanomaisempia lajeja pihapiiristämme ja lähistöltä: haavan- ja (harmaa)lepän lehdet, leskenlehden ja mesimarjan kukka, piharatamo, päivänkakkaran lehti ja kukka erikseen, koivun-, pihlajan- ja pajun lehdet, suolaheinä, puna-apila… suoangervo, joka on mesiangervo. Rohtovirmajuuren lehdelle en ollut löytänyt nimeä.

Lakan lehdet ja hedekukka ovat yhdellä sivulla. Sammalista olen teipannut ja nimennyt kerros- ja rahkasammaleet, jäkälistä poron- ja torvijäkälän. Sen sijaan keltalieko on jäänyt nimeämättä.

Puolukan kukan olin kuivannut ja nimennyt, kuten siskoni omansa, joten niitä on kaksin kappalein. Samoin joitakin muita kasveja. Olen kiinnittänyt nitojalla siskoni kuivaamat ja nimeämät kasvit omieni joukkoon.

Seuraavaksi on humala. Lapsuudessani meillä oli humalamaja, joka aikojen saatossa purettiin pois, kun humalan kasvu hiipui ja maja lahosi. Parhaimmillaan se oli upea huvimaja, johon humala antoi kesäisin varjonsa. Vanhoissa valokuvissa se näkyy viehättävänä.

Mansikka, kylänurmikka (taitaakin olla joku muu heinä), männyn kukka, (aho)orvokki, suokukka, mustikka, raatteen lehti ja kukka erikseen, puna-ailakki ja ruohokanukka, jota kutsuimme marjojen kypsyttyä hepomarjaksi. Käytimme sitä ongenkoukussa syöttinä, jos madot loppuivat tai unohtuivat onkireissuillamme.

Vanamo ja sitten siskoni kanssa keräämät metsätähdet ja suopursut sekä rönsyleinikki. Voikukkia on maassamme noin 500 lajia, joten niiden tunnistaminen lajilleen saa jäädä asiaan perehtyneen ammattilaisen tehtäväksi. Ruusuista on pari lajia. Peltolemmikki oli jäänyt nimeämättä.

Vaivaiskoivu, valkoapila, hiirenvirna, kissankello, syysmaitiainen, siankärsämö, poimulehti, hevonhierakka, suohorsma, kirjavapillike ja peltokorte, joka mielestäni vihossani on metsäkorte. Niittyleinikki ja voiheinä, joka on virallisesti metsämaitikka. Monilla kasveilla on paikallisiakin nimiä. Maariankämmekkä ja lehdokki. Arohumala, joka tunnetaan nykyisin niittyhumalana.

Keltano on jäänyt nimeämättä ja jää edelleen, sillä Suomessa tavataan noin 450 keltanolajia, jotka risteytyvätkin keskenään, kuten monien muidenkin lajiryhmien lajit. Siksi risteytyvien kasvilajien määrittäminen on ammattilaisellekin haaste. Tuomen kukka. Huopaohdakkeen lehti.

Viimeinen kasvi vihossani on huonekasvista. Posliinikukan kukinnosta olin kuivannut yhden kukan ja lehden. Posliinikukka peitti yhden kamarin seinää.

Kasvivihkoani selattua melkoinen kasa kasvien murua irtosi pöydälle.

Kummisetäni Reino huomasi kiinnostukseni kasveihin. Niinpä hän antoi 1970-luvulla oman hienon ison mustakantisen kasvionsa minulle luhdin vintiltä, jossa oli toinenkin muistaakseni Eero-sedän kasvio. Ne lienevät 1950-luvulta. Molemmat löytynevät vielä Ällästä.

Kasvien kerääminen huvikseen ilman arvostelua oli minulle mieluista. Kun vuosikymmeniä myöhemmin koululaisille annettiin tehtäväksi kerätä kesälomallaan kasveja, kälyllä riitti hommaa. Tarkistin koululaisten kasviot hänen kanssaan, että ne oli nimetty oikein.

Sanoin, että talvikkeja on ladolla päin ojan ja kuusikon reunassa ja kultapiiskua olen nähnyt puolen kilometrin päässä postilaatikoiden takana. Sieltä he etsivät kasvit ja kuvasivat.

Lapseni saivat peruskoulussa vuorostaan tehtäväksi kesälomillaan valokuvata tietyn määrän kasveja digikansioon.

He eivät antaneet minun auttaa, ei edes tarkistaa, menivätkö nimet oikein. Se oli kuulemma heidän tehtävänsä, ei minun. Sentään he kysyivät, mistähän löytyy esimerkiksi talvikkeja ja kultapiisku?

Sanoin, että talvikkeja on ladolla päin ojan ja kuusikon reunassa ja kultapiiskua olen nähnyt puolen kilometrin päässä postilaatikoiden takana. Sieltä he etsivät kasvit ja kuvasivat. Pian sen jälkeen huomasin, että kultapiisku kukkii pihakoivumme juurellakin. No, saivat hekin kympit todistukseensa.

Mielestäni valokuvaaminen onkin paljon helpompi ja parempi vaihtoehto kasvien "keräämiselle", sillä nykyisin on yhä enemmän harvinaisia kasveja, joita ei ole lupa edes kerätä. Lajisto on köyhtynyt ihmisen toiminnan seurauksena huolestuttavasti!

Kuvattua saa isonkin puun ja harvinaisen kasvin, joita ei saisi muuten kasvioon tallennetuksi.

Toisaalta tänne on levinnyt vieraslajeja, jotka pitäisi kerätä ja tuhota pois viemästä elintilaa alkuperäislajistolta. Esimerkiksi Sopalan suoralla ukonputki on näköjään vallannut ikävästi teiden varret.

Jos ajaa vaikkapa pyörällä auringon paahteessa vahingossa ukonputkien joukkoon ja kaatuu, seuraukset voivat olla ikäviä, sillä rikkoutuessaan kasvista irtoava neste aiheuttaa auringon valon kanssa palovamman tapaista iholle jättiputkien tavoin.

Alkukesästä ihailen pikkutervakkoja ja kanervisaraa Pikku-Hiukan luona rantatörmällä ja rannalla komeita sianpuolukkamättäitä aina siellä liikkuessa. Hämmästyin Sotkamon kirkonkylän raitilla keväällä valtavaa kevättaskuruohojen määrää varsinkin kirkon lähellä tien varrella. Nappasinpa tuppaan omaan pihaanikin museon läheltä.

Kuhmontien varsi kultautuu komeaksi masmalojen kukkiessa keltaisenaan. Tipaksella taas tunturikurjenherne aaltoilee teiden varsilla sinisenään.

Kävin viime juhannuksena yli 25 vuoden jälkeen katsomassa, miten Sotkamon kasviaarteet, tikankontit ja kalliokielot voivat. Ensin näin vain yhden tikankontin ja innossaan kuvasin sen. Kun lähdin katsomaan kalliokieloja, näin yllättäen lisää ja taas enemmän tikankontteja.

Laskin kukkia yli sata! Yllätyin niiden määrästä ja iloitsin, kun ne näyttivät voivan hyvin, vaikka maisema on sulkeutunut edellisestä käynnistäni melkoisesti. Kuvatessani oli jäänyt rumat painaumat kasvillisuuteen välttäessäni tallaamasta yhtäkään kukkaa. Niinpä en etsinyt kukkia enempää, etten jättäisi lisää jälkiäni sinne. Kalliokielotkin olivat lisääntyneet mukavasti kallion kupeella.

"Hiidenportissa käydessäni poikkean tervehtimässä muun muassa vilukoita, mähkää ja pohjanruttojuurta."

Harajuuria kasvaa kymmenittäin mökillämme. Mökkirantaamme koristavat kukkiessaan muun muassa vaiverot, suopursut ja ruohokanukat sekä niin kurjenmiekat, lumpeet ja ulpukat kuin pienet rantaleinikitkin.

Mustikassa käydessäni ihailen yövilkan kukintaa ja tuoksua. Löysinkin tänä kesänä 25 kukkavartta mökin läheltä. Vuosittain käyn katsomassa Sotkamon pitäjäkasvin, hietaneilikan, kukintaa ja elinvoimaisuutta.

Hiidenportissa käydessäni poikkean tervehtimässä muun muassa vilukoita, mähkää ja pohjanruttojuurta. Ilahdun aina, kun näen maariankämmekän kauniita kukkia ja vaikkapa pieniä herttakaksikkoja. Suovalkkuja löysin aikoinaan Laakajärveltä.

Ketonoidanlukkoa ja pussikämmekkää kasvoi lehmihaassa lehdokkien lähellä. Suomalaisia ei tavallinen horsmikko hetkauta, mutta se on kukkiessaan eksoottinen näky monelle ulkomaalaiselle turistille.

En ole laskenut, enkä taida laskea, montako pientareilla ja pihamailla kasvavaa kasvia tunnen. Lapsena keräämästäni minikasviosta puuttuu monta pihalajia, joita muistan pihallamme olleen.

Samoja lajeja voi kasvaa muillakin kasvupaikoilla. Esimerkiksi metsäimarre, joka kasvaa tavallisesti runsaana kosteissa kuusimetsissä, mutta myös varjoisissa kallionraoissa, viihtyy kellarimmekin vieressä. Sen tieteellistä nimeä on muutettu ainakin kolme kertaa.

Suopursun tieteellinen nimi on muutettu alppiruusujen sukuun. Tutkimus tuo monenlaisia muutoksia tieteeseen. Yleensä kasvien nimet kertovat itsestään tai kasvupaikastaan. Harajuuresta käytetään nykyisin korallijuuri-nimeä. Molemmat nimet kuvaavat kasvin juuren ulkonäköä.

Jos ymmärtää latinaa, tieteellinen nimikin kertoo yleensä kasvista jotakin. Rätvänän kasvutavasta kertoo tieteellinen nimi Potentilla erecta , jos ymmärtää sen merkityksen.

Minulle riittävät suomalaiset kasvien nimet.

Kaarina Heiskanen

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2022.